Trump le Monde
Viimeisin presidenttiehdokkaiden vaaliväittely oli gaalatapahtuma Las Vegasissa, jossa TV-julkkis otti mittaa vanhan poliittisen dynastian tuoreimmasta edustajasta. Tässä näytelmässä talous ja politiikka asetettiin symbolisesti vastakkain, ja roolit oli jaettu niin nokkelasti, että osa saattoi oikeasti kuvitella niiden olevan ristiriidassa keskenään. Ehdokkaiden välinen vastakkainasettelu sai uskottavuutta siitäkin, että kaikki ovat asiasta yhtä mieltä: kyseessä on Yhdysvaltain historian epäsuosituimmat ehdokkaat aikana, jolloin sekä talous että politiikka ovat menettäneet uskottavuutensa. Mutta loppujen lopuksi tässä ovat valinnan mahdollisuutemme – eikö vain?
“Muistakaahan, että te ette ole osallistujia”, Fox Newsin uutisankkuri muistutti katsojia. “Väittelyn päätteeksi voitte taputtaa sydämenne kyllyydestä, mutta siihen asti on vallittava hiljaisuus – harras hiljaisuus.”
Guy Depordin Spektaakkelin yhteiskunnan pintapuolinen selailu riittää tämän käsikirjoituksen pilkkomiseen. Trump on toki apokalypsin airut, mutta maailmanloppu ei suinkaan häämötä horisontissa. Se on jo täällä!
“Armageddon has been in effect, go get a late pass”, kuten Public Enemy riimitteli vuonna 1988.
Trumpin uhka ainoastaan etäännyttää meidät siitä, mitä ympärillämme tapahtuu tässä ja nyt. “En halua repiä perheitä kappaleiksi”, Clinton saattaa sanoa rajapolitiikasta samaan aikaan kun on mukana Obaman johtamassa hallinnossa, joka on karkottanut yli 2.5 miljoonaa ihmistä – yhtä paljon kuin kaikki 1900-luvun presidentit yhteensä. Mothers of the Movement kampanjoi Clintonin puolesta rasismin kitkemiseksi poliisin keskuudesta, vaikka kyttien murhaamien mustien lukumäärä on ainoastaan kasvanut Clintonin johdon aikana ja kaikkein liberaaleimmatkin poliitikot ja syyttäjät ovat epäonnistuneet poliisin rankaisemattomuuden haastamisessa. Trumpia on nimitetty antroposeenin ensimmäiseksi demagogiksi, mutta onko yhdelläkään ehdokkaalla ollut ainoatakaan realistista ehdotusta katastrofaalisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi?
Samaa “hyvä poliisi, paha poliisi”-näytelmää esitetään ympäri maailmaa. Kreikan Syrizan ja Brazilian Työväenpuolueen kaltaiset selkeän vasemmistolaiset puolueet ovat toteuttaneet täsmälleen samaa politiikkaa, josta he aiemmin syyttivät oikeistolaisia kollegoitaan. Nykyään Syrizan, Työväenpuolueen ja Clintonin kannatuksen ainoa jäljellä oleva oikeutus on kutakuinkin: “jos vasemmisto ei sortaisi meitä, oikeisto tulisi sortamaan!” Jos vasemmisto ei yksityistäisi vettä… Jos vasemmisto ei militarisoisi poliisia… Jos vasemmisto ei laajentaisi vankilateollisuutta… Jos vasemmisto ei tukahduttaisi vastustusta…
Tämä strategia on onnistunut pitämään piilossa konsensuspolitiikan oikeistolaistumisen viimeisten vuosikymmenten aikana. Jos Clintonilla on mahdollisuus voittaa jopa Teksasissa, se kertoo ainoastaan hänen ohjelmansa republikaanisuuden tasosta.
Kehityksellä on toisaalta kääntöpuolensa: jos vasemmisto ei nouse kapinaan, oikeisto tulee nousemaan. Hallitsevalle poliittiselle luokalle raivostunut Trumpin kannattajakunta näyttää olevan valmis hylkäämään parlamentaarisen prosessin legitimiteetin. Tuskin he kutsuvat mustaa blokkia virkaanastujaisiin tai marssimaan “whoever they vote for, we are ungovernable”-banderollin taakse, mutta oikeistoradikaalit tullaan ennemmin tai myöhemmin näkemään vallitsevan järjestyksen ykköshaastajina, ellei nykykehityksen suuntaa muuteta.
“Jos vaalivilppiä esiintyy, nämä vaalit eivät ole legitiimit – syntyy perustuslaillinen kriisi, laajamittaista kansalaistottelemattomuutta ja tämä hallitus ei tule enää olemaan hallitus.” — Trumpin neuvonantaja Roger Stone
Tappion hinta
Kun vallankumoukselliset liikkeet epäonnistuvat, taantumukselliset mukautuvat niiden taktisiin ja retorisiin keksintöihin. Tämän ei pitäisi olla mikään yllätys: käytännössä kaikki elämämme perusasiat, lähtien asuttamistamme rakennuksista ja kuuntelemastamme musiikista, edustavat tavallisten ihmisten ponnistusten haltuunottoa.
Vuoden 2011 yhteiskunnalliset liikkeet – arabikevät, aukioiden liikkeet Espanjassa ja Kreikassa, Occupy, sekä näitä seuranneet kapinat Balkanilla ja Hong Kongissa – kaatuivat sekä valtion väkivaltaiseen tukahduttamiseen että liikkeiden omiin sisäänrakennettuihin rajoihin ennen kuin ne ehtivät kunnolla haastaa globaalia kapitalismia ja sen etuja valvovia hallituksia. Siellä, missä vallankumoukselliset epäonnistuivat, äärioikeisto on pyrkinyt vuodesta 2013 lähtien kaappaamaan aloitteen yrittämällä määrittää uudelleen ihmisten kärsimyksen syitä ja kapinoinnin päämääriä.
Ensin nationalistit ja fasistit käyttivät Occupyn mallia Ukrainan hallituksen kaatamiseen. Sen jälkeen Brasilian uusliberaalia vasemmistohallitusta vastustaneen autonomisen liikehdinnän momentista osa on kanavoitunut taantumuksellisiin levottomuuksiin, jotka ovat tuoneet miljoonia kaduille. Saksassa ei alunperinkään syntynyt Occupyn kaltaista liikettä, vaan rasistinen Pegida. Samaan aikaan rasistit ympäri Eurooppaa ovat yrittäneet käyttää hyväksi feministisiä teemoja siirtolaisten ja muslimien mustamaalaamiseen. Toiset ovat ratsastaneet seksuaalivähemmistöjen oikeuksilla, ja ateistinen keskustelu on valjastettu islamofobian kasvualustaksi. Nationalistit juhlivat Brexit-äänestystä suoran demokratian voittona samaan aikaan kun Saksan ja Hollannin äärioikeistopuolueet Alternative für Deutschland ja Partij voor de Vrijheid lupaavat ohjelmissaan säännöllisiä kansanäänestyksiä.
Tämä ilmiö rantautui Yhdysvaltoihin Donald Trupin ehdokkuuden mukana. Trumpin kampanja on ottanut omakseen globalisaation vastaisen liikkeen kielen aina “reilusta kaupasta” ja globaalin talouseliitin harjoittamasta työväen riistosta lähtien.
On huomionarvoista, että radikaalien ja anarkistien luoman liikkeen narratiivit voivat palvella miljardöörin vaalikampanjaa. Vähintäänki se kertoo jotain siitä, kuinka puolustuskyvytön liikkeen retoriikka on ollut taantumuksellista haltuunottoa vastaan. Yhteiskunnan marginaalissa on pitkään elänyt ja kehittynyt äärioikeistolainen globaalin kapitalismin kritiikki, jota Trump on sittemmin levittänyt enemmän ja enemmän kampanjansa edetessä. Klassinen fasismikin luotiin antikapitalististen liikkeiden mallin mukaan: se oli keino kanavoida luokkaerojen synnyttämä raivo yhteiskunnallisessa hierarkiassa alaspäin suuntautuvaksi väkivallaksi, joka ei lainkaan uhkaa järjestystä itseään. Aivan kuten 1920-luvulla, myös nykyaikana vallankumouksellisten liikkeiden tappion hinta on taantumuksellinen vastaisku.
Uusliberaali valtio vastaan populistinen nationalismi Pegida-mielenosoituksessa
Tuleva vastareaktio
Clinton on turhan kärkäs kritiikissään, jonka mukaan Trump tahraisi Yhdysvaltain kunniakkaan demokratian perinteen uhkaamalla kieltäytyä mahdollisesta häviöstään. Eikö Yhdysvallat sitten muka pannutkaan toimeen vallankaappauksia syrjäyttääkseen parlamentaarisesti valitut hallitukset esimerkiksi Brasiliassa, Chilessä, Guatemalassa, Iranissa ja Kongossa? Vaalien ja tavanomaiset poliittiset prosessit jäädyttävien poikkeustilojen vaihtelu on aina ollut keskeinen osa demokraattista hallintaa. Se on säännön vahvistava poikkeus.
Joka tapauksessa Trump ei tule johtamaan kapinaa: hän on ennemminkin tuuliviiri kuin myrskytuuli. Hänen nerokkuutensa, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on ollut samaistumisen kohteen tarjoaminen kaikille muille Keski-Amerikan ahdasmielisille narsisteille. Hänellä ei ole tarvittavia kykyjä vallan kaappaamiseen.
Eli Clintonista tulee presidentti. Mutta mitä sen jälkeen?
Nykyiset ajat eivät ole otollisia ihmisille, jotka istuvat valtion korkeimmilla paikoilla. Niin Morsi kuin kaikki muutkin vuoden 2011 jälkeen valtaan nousseet poliitikot tietävät sen. Syrizaa juhlittiin ympäri Eurooppaa kun se voitti vaalit vuonna 2015, mutta he polttivat kaiken uskottavuutensa välittömästi valtaan nousunsa jälkeen. Ainoastaan apatia, epätoivo ja pelko jopa nykyistäkin pahemmista johtajista – kuten Trumpista – pitävät Clintonin kaltaiset vihatut johtajat vallassa.
Hallitusten kohtaama globaalin kapitalismin pihtiote on lyhyesti sanottuna se, että avoimet markkinat ja leikkausohjelmat syventävät eriarvoisuutta ja luokkaeroja, mutta suljetut markkinat ja valtion kulutus ajavat sijoittajat tuottavammille markkinoille ja kuihduttavat valtion kassan. Sen seurauksena ihmisillä on tapana syyttää yksittäisiä hallituksia asioista, joihin valtiollisilla rakenteilla on hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa. Tässä kontekstissa vaalien rytmi tulee tuottamaan jatkuvia toivon ja epätoivon vaihteluita aina siihen asti, kunnes anarkistien vaatimus hallinnan ja omaisuuden lakkauttamisesta otetaan vakavasti.
Jos aikamme ovat huonoja vallanpitäjille, ovat ne otollisia oppositiovoimille. Orastavalle äärioikeistolaiselle ja kansallismieliselle liikehdinnälle Clintonin presidenttikausi on hyvä tilaisuus: se tarkoittaisi neljää lisävuotta, jonka ajan liberaalit kantavat vastuun kaikista vastoinkäymisistä ja äärioikeisto voi väittää, että heidän poliittinen ohjelmansa ratkaisisi ongelmat, jos he vain pääsisivät toteuttamaan sitä. Trumpin vaalitappion jälkeisen pettymyksen jälkeen alkaa otollinen aika äärioikeiston kasvupyrkimyksille.
Clinton vaikuttaa ehkä pysäyttämättömältä nyt, mutta tilanne tulee muuttumaan Trumpin poistuttua näyttämöltä. Kuka tietää mitä skandaaleja on vielä luvassa? Seuraava oikeistolainen aalto tulee näyttämään rationaaliselta ja sovinnaiselta Trumpiin verrattuna. Hän on saanut osakseen valtavat määrät kritiikkiä, mutta hänen vahva persoonallisuutensa on suojannut monia muita, jotka jakavat hänen agendansa. Seuraavilla kansankiihottajilla ei tule olemaan samanlaisia vaikeuksia miten hyvänsä vastenmielisten ideoiden esittämisessä, sillä Trump on venyttänyt hyväksyttävän poliittisen kentän rajaa niin pitkälle. Oikeistolaiset strategit punovatkin jo juonia suurempien saaliiden nappaamiseksi. Jos heillä on yhtään järkeä päässä, he tulevat siirtymään vanhanaikaisesta valkoisen ylivallan retoriikasta lain ja järjestyksen nationalistisiin narratiiveihin, jotka voivat saada kannatusta laajoissa väestöpiireissä jopa niinkin värikkäässä maassa kuin Yhdysvalloissa. Vaikka Trump ei kykenekään organisoimaan taantumuksellista kapinaa, hän on varmasti avannut pelikentän tuleville autonomisille nationalistiliikkeille.
Jos kaikki nämä palaset loksahtavat kohdalleen, niin siinä vaiheessa kun Clinton vääjäämättömästi epäonnistuu ratkaisemaan niitä ongelmia, jotka ajoivat ihmisiä tukemaan Trumpia ja Sandersia, äärioikeisto tulee olemaan paljon vahvemmassa asemassa katutason voiman rakentamiseksi ja jopa otteen saamiseksi valtiosta. Etkö tahdo uskoa? Mieti vähän mitä tapahtui Dilma Rouseffille ja työväenpuolueelle Brasiliassa.
Vuonna 2011 Rousseff nousi presidentiksi yhden Brasilian historian suosituimman poliitikon, Luiz Inácio Lula da Silvan, paikalle. Lula da Silva on vasemmistoikoni, joka käytti koko hallitsijakautensa ajamalla uusliberaalia ohjelmaa ja käyttämällä ulkomaisen sijoituspääoman virtaa pehmentääkseen politiikkansa pahimpia seurauksia köyhille brasilialaisille. Voimakkaat autonomiset liikkeet syntyivät ja levisivät vuonna 2013 Rousseffia ja työväenpuoluetta vastaan, saivat mukaansa suuria massoja ja saavuttivat muutamia väliaikaisia voittoja. Näiden liikkeiden huipun aikaan niihin liittyi paljon ihmisiä, joilla ei ollut aiempaa kokemusta radikaalista toiminnasta. Kun Brasilian hallitus lopulta kukisti autonomiset liikkeet tyypillisillä tukahduttamisen ja rekuperaation liikkeillä, monet näistä uusista protestoijista siirtyivät äärioikeiston leiriin.
Poliitikkojen tyyliin Rousseff oli haavoittuvainen korruptiosyytteitä vastaan. Alkuun Rousseffin eroa – ja joissakin tapauksissa sotilasjuntan palauttamista – vaatinut oikeistopopulistinen liike vaikutti verrattain naurettavalta: ahdasmieliset keskiluokkaiset väsäämässä kämäsiä kopioita autonomisen liikkeen järjestäytymisen keinoista ja taktiikoista. Sitten liike sai voimaa kaduilla, mikä johti massiiviseen väkivallan aaltoon vasemmistolaisia kohtaan. Lopulta Rousseffia vastaan nostettiin syytteet virkarikoksesta ja nyt Brasilian hallitus on oikeiston käsissä.
Niille, jotka pitävät horisontaalista ruohonjuuritason liikehdintää parhaana yhteiskunnallisen muutoksen ajamisen keinona, tämän tarinan masentavin osa on se, että vuonna 2013 niin voimakkailta vaikuttaneet autonomiset liikkeet on nyt täysin marginalisoitu. Vaihtoehdoiksi ovat jääneet ainoastaan tapahtumien seuraaminen marginaalista tai järjestäytyminen liikkeen alkuperäisen vihollisen, työväenpuolueen, taakse.
Taantumuksellinen kansanliike, joka syöksi Dilma Rousseffin vallasta Brasiliassa.
Yhteenvetona: ristiriitainen naisehdokas perii presidentin kanslian suositulta vasemmistojohtajalta korruptiosyytteistä huolimatta samalla kun taantumukselliset voimat kasvavat autonomisten liikkeiden kuihtuessa. Kuulostaako tutulta?
Clintonin voiton kontekstista merkittävin vaara on se, että koko poliittinen kenttä jakautuu valtiollisen ja uusliberaalin vasemmiston sekä opportunistisesti valtiovastaisen nationalistisen oikeiston leireihin. Molemmat näistä tarvitsevat toisiaan, molemmat koittavat saada riveihinsä tämän dikotomian ulkopuolelle jäävät tai työntää heidät vastapuolen leiriin.
Jos haluamme välttää brasilialaisten marginalisoitujen tovereiden kohtalon, meidän on rikottava mielikuva, että nationalismi tai valtio voisi ratkaista ongelmamme. Meidän on järjestäydyttävä niin, että pystymme hyökkäämään sekä auktoriteetteja että taantumuksellista oppositiota vastaan. Se tarkoittaa pesäeron tekemistä sekä vasemmistolaisiin että oikeistolaisiin narratiiveihin. Muussa tapauksessa Clintonin hallinnon epäonnistuessa jokapäiväisten talouskriisien ratkaisemissa yhä useammat ja useammat ihmiset hakeutuvat kansallismielisten riveihin. Kun taantumukselliset liikkeet saavat valtaa, ne, joiden pitäisi olla tovereitamme, vastaavat uhkaan tavoilla, jotka pyrkivät palauttamaan uusliberaalin demokratian. On oltava muitakin vaihtoehtoja!
Jos käy mahdottomaksi puhua järjestelmän vioista tai valtamedian ongelmista pelaamatta äärioikeiston pussiin – jos televalvonta, dronet, kansainvälisten markkinoiden kritiikki, suuryritysten sorto tai sosiaalisten medioiden hienovarainen kontrolli ymmärretään äärioikeistolaisina aiheina – sukupolvemme tulee menettämään kaikki todellisen vapautuksen mahdollisuudet. Nykyään jopa Wikileaks uusintaa äärioikeiston narratiivia ja ruohonjuuritason raivo saa ahdasmielisen populismin muodon. Anarkistit ja muut vapauden puolestapuhujat tullaan sysäämään marginaaliin taktiikoiden ja sloganeiden haltuunotolla, jollemme saa asioitamme nopeasti järjestykseen.
cdn.crimethinc.com/assets/features/reaction/images/trump1370.jpg
