Peter Watkins
:Pariisin Kommuuni, 1871
Muistaaksemme 150 vuotta sitten tapahtunutta vallankumouksellista Pariisin Kommuunia palaamme Peter Watkinsin kokeellisen elokuvan pariin jonka hän teki kutsuakseen Kommuunin hengen takaisin esiin. Elokuva on rohkea haaste elokuvien roolille yhteiskunnassa ja esimerkki historiallisen muistin aseistamisesta.
Aiempi luonnos tästä tekstistä julkaisiin Rolling Thunder nimisen anarkistisen lehtemme kahdeksannessa numerossa.
Kääntänyt Takku.
Elokuva
Ennen kuin esitämme huomiomme elokuvasta nostamme itse elokuvan tähän katsottavaksi:
La Commune de Paris, 1871, Peter Watkins (1999; 5 tuntia 45 minuuttia)
Rolling Thunderin toisen numeron kärkiartikkeli kysyi pitäisikö anarkistien ymmärtää vapautus tämänhetkisten arvojen ja halujen täyttymyksenä vai näiden kokonaisvaltaisena hylkäämisenä. Voimme esittää samanlaisen kysymyksen radikaalista elokuvasta: onko parempi omaksua valtavirtaista estetiikkaa ja kääntää se esivaltaa vastaan, vai hylätä se sen synnyttäneen järjestelmän mukana? Houkuttelisiko tähtinäyttelijöillä ja tietokoneanimaatioilla varustettu täyspitkä Hollywood-eeppos katsojia tehokkaammin barrikaadien taakse kuin Guy Debordin kuuluisa tyhjä näyttö, vai käyttäisikö se vain katsojiensa kapinallisia haluja naulatakseen yhä enemmän ihmisiä tuoleihinsa spektaakkelin eteen työstämään rauhassa kaiken kapinallisuuden pois sydämeltään?
Vuonna 1871, Saksan kanssa käydyn katastrofaalisen sodan jälkeen Pariisi koki yleistyneen kansannousun. Kapinalliset ajoivat hallituksen joukot ulos kaupungista, keräsivät yhteen neuvoston välittömästi takaisinkutsuttavia delegaatteja ja aloittivat joukon kunnianhimoisia yhteiskunnallisia kokeiluja naisten vapautuksen, työläisten itsehallinnon ja julkisen koulutuksen saralla. Kaksi kuukautta myöhemmin Saksan tukema taantumuksellisten vastaisku valtasi kaupungin takaisin kommuunilaisten sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Hyökkääjät murhasivat kymmeniä tuhansia pariisilaisia heti kättelyssä ja myöhemmin teloittivat ja karkoittivat kymmeniä tuhansia lisää. Anarkistit ja kommunistit ylistivät Kommuunia ensimmäisenä proletaarisena vallankumouksena; toisaalta Edmond de Goncourt kirjoitti,
“Tällainen verenvuodatus, jossa tapetaan väestön koko kapinallinen osa lykkää seuraavaa vallankumousta… Vanhalla yhteiskunnalla on kaksikymmentä vuotta rauhaa edessään.”
Vuonna 1999 kapinallinen televisio- ja elokuvaohjaaja Peter Watkins lähti esittämään kansannousua elokuvassa josta olisi tarkoitus tulla yhtä horisontaalinen ja kokeellinen kuin Kommuuni itse. Satoja näyttelijöitä värvättiin samoista yhteiskuntaluokista ja poliittisista kannoista kuin heidän esittämänsä hahmot, alkaen tappeluvalmiista radikaaleista ja päättyen porvarillisiin konservatiiveihin. Suurimmalla osalla ei ollut minkäänlaista aiempaa näyttelykokemusta. He muodostivat opintopiirejä joissa opittiin kommuunilaisten ja Kommuunin vastustajien elämistä sekä pohdittiin vuoden 1871 Pariisin ja nykypäivän Euroopan välisiä yhteyksiä. Kuvauspaikaksi rakennettiin kansannousussa viimeisten joukossa kukistunutta Pariisin työväenluokkaista 11. kaupunginosaa edustavat lavasteet elokuvataiteen edelläkävijä Georges Mélièsin studion paikalla sijainneeseen hylättyyn tehtaaseen. Siellä näyttelijät kävivät läpi Pariisin Kommuunin tarinan alusta loppuun kameran ryntäillessä ympäriinsä aivan kuin jotain tämänpäiväistä kuohuntaa dokumentoiden. Sitä voisi kutsua teatterimuotoiseksi historialliseksi muistiksi, mutta vaikutelma on enemmänkin manaava, osallistujien kutsuessa Kommuunin marttyyrien henkiä valtaamaan tajuntansa kertoakseen Kommuunin viestin samalla painolla kuin vuonna 1871.
Kuten Situationistinen Internationaali sanoi, ”Todellinen runous kutsuu kaikki historian maksamattomat kalavelat takaisin käsittelyyn.”
La Commune on tänä päivänä yhä vihlovaa katsottavaa, muttei välttämättä epämiellyttävää sellaista. Vaikka puvut ja sisätilat ovat uskottavia, Watkins ei missään vaiheessa piilota lavasteiden reunaa, horjuttaen elokuvan ”auktoriteettia” representaationa Bertolt Brechtin tavoin. Watkins myös esittää kansannousun epäajanmukaisesti vastakkaisten televisiokanavien, taantumuksellisen Versailles TV:n ja radikaalin Commune TV:n kautta, korostaen sitä miten jokainen Kommuunin kuvaus tapahtuu väistämättä oman aikamme linssin värittämänä. Pyytämällä suoraan katsojia keskeyttämään epäuskonsa—”Pyydämme teitä kuvittelemaan nyt olevan 17. maaliskuuta 1871”—elokuvantekijät saavuttavat päinvastaisen vaikutuksen, vieden yleisöltä harhakuvitelmat siitä että elokuva tapahtuisi missään muussa mailmassa kuin heidän omassaan. Täten La Commune välttää katarsiksen jota Aristotle kuvaili traagisen draaman tarkoituksena ihmisten kokiessa tunnekuohu hallitussa ympäristössä vain palatakseen tavallisiin elämiinsä sen jälkeen: ”Sepäs oli surullinen tarina!”
Historian Brad Pittien ja Audrey Tautousien sijaan Commune TV keskittyy tavallisiin ihmisiin, vaellellen väkijoukoissa pitkillä otoilla sekalaisen Indymedia-videon tavoin. Näyttelijöiden ja kuvaustiimin ilmeinen improvisointi onnistuu tuomaan esiin kansannousun suunnattoman kaoottisen energian: kiire ja epäjärjestys, riemun ja kauhun vuorottelu, äänien, halujen ja tekojen moninaisuus.
Taantumuksellisten joukkojen alkaessa pommittaa Pariisia ulkopuolelta Kommuunin sisälle syntyy valtataisteluita, antaen esimakua niistä kiistoista jotka tulevat erottamaan anarkistit kommunisteista ja muista sosialisteista pian Kommuunin kaatumisen jälkeen. Näyttelijät punnitsevat keskenään kaupungin puolustamisen näennäisesti vaatimaa vallan keskittämistä ja Kommuunin ideaalia puhtaana joskin tuomittuna eleenä vapautusta kohti. Väittelyn kärjistyessä osa näyttelijöistä astuu ulos rooleistaan keskustellakseen Bolshevikeista ja Kronstadtin kapinallisten teurastuksesta.
Commune TV:n toimittajat käyvät läpi samoja kiistoja. Yksi näistä—kenties edustaen Peter Watkinsia, ja joka tapauksessa hänen lapsensa näyttelemä—on raivoissaan siitä miten toiset teeskentelevät objektiivisuutta autoritäärisen Yleisen Turvallisuuden Komitean keskittäessä valtaa itselleen: ”Tulemme kertomaan oman mielipiteemme tästä lähin ja siinä se, tai muuten minä lähden kotiin!” Aivan kuin tosielämän Watkinsille kävi—hänen ohjattuaan La Communen ranskalaista televisiota varten vain nähdäkseen sen joutuvan torjutuksi ja tukahdutetuksi—myös fiktiivisen toimittajan ristiriidat johtavat hänen poistumiseensa televisiokanavalta.
Tänä päivänä, television jäätyä enimmäkseen syrjään internetin media-alustojen tieltä on enää vaikea kuvitella mitä muita käyttötarkoituksia sillä olisi voinut olla. Emme voi erottaa teknologian sisäsyntyisiä puutteita niistä tavoista miten se on ottanut muotonsa tässä yhteiskunnassa, ja miten se on vuorostaan muovannut muuta yhteiskuntaa. Ryöstämällä meiltä mielikuvituksemme ja ymmärryksen historian vaihtoehtoisuudesta, kapitalismi tekee mahdottomaksi kuvitella tai muistaa miten mitään sivilisaatiomme keksintöä voisi käyttää sen logiikan ulkopuolella. Menemättä luddiittisiin yleistyksiin voimme silti kysyä olisiko mahdollista tuottaa minkäänlaisia “liikkuvia kuvia” tuomitsematta samalla miljoonia pelkiksi sivustaseuraajiksi (suom. huom. spectator, situationistisessa merkityksessä), sulattaen napajäätiköt kaupan päällisiksi. Emme ehkä koskaan saa tietää. On kuitenkin liikuttavaa miten vain kaksi vuosikymmentä sitten kaupallisten tuotantoyhtiöiden tuntemattomuuteen tuomitsema luopio-ohjaaja koitti rakentaa opasviittoja näitä tutkimattomia teitä kohti.
Vaarana tällaisissa kaupallista mediaa ja sen estetiikkaa vastaan tehdyissä vilpittömissä hyökkäyksissä on tietenkin elokuvamuodon itsensä legitimointi, ostaen lisää aikaa formaatille joka olisi kenties parasta haudata kokonaan. Ruutuviihteen yleisyys tänä päivänä ei vakuuta meitä vallankumouksellisen sellaisen tarpeellisuudesta—päinvastoin se tuntuu viestittävän tämän mahdottomuutta. Jopa Guy Debordin tyhjä näyttö oli kaikesta huolimatta spektaakkeli ihmeteltäväksi, kuten sen jatkuva suosio eurooppalaisissa museoissa todistaa. Tästä huolimatta voimme myös katsoa Watkinsin La Communea pyrkimyksenä löytää tapa muistella historiaa joka tuo sen maksamattomat kalavelat takaisin käsittelyyn. Riippumatta onnistumisestaan yleisön parissa elokuva vaikuttaa ainakin palvelleen tarkoitustaan hyvin näyttelijöidensä ja muiden tekijöidensä kannalta. Jotkut heistä nimittäin jatkoivat yhteistyötään elokuvan julkaisemisen jälkeenkin, perustaen kollektiivin jatkamaan elokuvan esiinnostamien teemojen ympärillä järjestäytymistä. Kenties yrittäessään esittää vallankumouksellisia lakkaamatta olemasta omia itsejään näyttelijät joutuivat käsittelemään myös oman aikansa epäoikeudenmukaisuuksia ja mahdollisuuksia vuoden 1871 vastaavien lisäksi.
Tämä henkilökohtainen panostus on elokuvan suurin vahvuus, myös katsojan näkökulmasta. Vaikka jotkut alkupuolen kohtauksen saattavat tuntua pitkäveteisiltä, huipentuu elokuva pärisyttävään ja epätavalliseen kliimaksiin. Elokuvien voima syntyy niissä esitettyjen intohimojen aitoudesta—tässä tapauksessa siitä miten Pariisin Kommuunin räjähtävä voima resonoi yhä tänä päivänä sen maksamattomien kalavelkojen palatessa takaisin käsittelyyn. Tämä alleviivaa elokuvan olennaisinta viestiä: historia ei vain toista itseään, vaan sen lisäksi kaikki sen ratkaisemattomat konfliktit sihisevät edelleen nykypäivän pinnan alla. Kuten yksi kommuunilainen julistaa lopun lähellä kylmiä väreitä synnyttävällä vilpittömyydellä:
”Jos Pariisissa on vielä barrikaadeja vuonna 2000, minut löytää niiden takaa taistelemasta!”
cdn.crimethinc.com/assets/articles/2021/03/28/3.jpg
Tänä päivänä pidämme elokuvan tehneiden muutaman sadan ihmisen kokemusten olevan itsestäänselvästi vähemmän tärkeitä kuin niiden tuhansien tai miljoonien jotka katsovat sen: Watkinsin La Communen kaltaiset kokeilut tyrmätään suorilta käsin epäkunnioittavina yleisöä kohtaan sekä tehottomana propagandana. Mutta tällaisessa tuote-orientoituneessa yhteiskunnassa, jossa niin harvat kokevat elokuvat kutsuina toimintaan konsumerismin sijaan, kenties muutama sata ihmistä osallistumassa voimauttavaan prosessiin on merkittävämpää kuin mikään miljoonien näkemä blockbusteri.
Jos tämä sen lisäksi tuntuu näytön ylikin asiana joka todella tapahtui, saattaa se haastaa passiivisuuden myös katsojissaan. Tässä hengessä kutsumme teidät katsomaan ja puimaan Peter Watkinsin La Communea, pohtimaan tosielämän Pariisin Kommuunin tapahtumia ja osallistumaan raivoisasti ja rohkeasti oman aikamme kamppailuihin.
Lainataksemme Amiri Barakaa, ”Uusi todellisuus on parempi kuin uusi elokuva.” The revolution will not be televised.
La Commune ottaa jyvälle itse spektaakkelin.
Lisää luettavaa ja katsottavaa
Ill Will editions julkaisi 2013 zinen Pariisin Kommuunista ym. elokuvan näytäntöä ja siitä keskustelemista varten.
Sen lisäksi suosittelemme seuraavia historiallisia lähteitä:
- March 18, 1871: The Birth of the Paris Commune—Anarkisti Louise Michelin kertomus Pariisin Kommuunin ensimmäisestä päivästä.
- A l’Assaut du Ciel—: la Commune Racontée, Raoul Dubois
- Surmounting the Barricades: Women in the Paris Commune, Carolyn J. Eichner
- Unruly Women of Paris: Images of the Commune, Gay L. Gullickson
- The Paradise of Association: Political Culture and Popular Organizations in the Paris Commune of 1871, Martin Phillip Johnson
- History of the Paris Commune of 1871, Prosper Olivier Lissagaray
- La Commune, Louise Michel
- The Red Virgin: Memoirs of Louise Michel
- Communal Luxury: The Political Imaginary of the Paris. Commune, Kristin Ross
- Louise Michel, Edith Thomas
- The Women Incendiaries, Edith Thomas
The Universal Clock: The Resistance of Peter Watkins: dokumentti La Commune 1871:n tekemisestä.