Turkkilaisen fasismin juuret ja uhka
Yllä olevassa kuvassa on turkkilaisia fasisteja marssimassa soihtujen kanssa, toistellen kurdien vastaisia iskulauseita ja näyttämässä käsimerkkiä, joka viittaa Grey Wolves -organisaatioon. Kuva on vuodelta 2014, kolme vuotta ennen kuin fasistit marssivat soihtuineen samanlaisessa kulkueessa “Unite the Right” -mielenosoituksessa Charlottesvillessä, Virginiassa (suom.huom. ja samana vuonna kun suomalaiset fasistit aloittivat vastaavat soihtumarssit itsenäisyyspäivisin Helsingissä). Turkki on jo pitkään kulkenut samaa rataa kuin USA ja moni muu valtio, kohti autoritarismia, ja se on luultavasti pidemmällä kuin suurin osa muista. Miten itsevaltainen hallinto sai Turkin kontrolliinsa ja pystyi muodostamaan liiton sekulaarin nationalismin ja fundamentalistisen islamin välille? Tutkimalla Turkin nykyisen fasismin juuria voidaan paremmin ymmärtää Turkin Rojavaan tekemän hyökkäyksen taustoja sekä tunnistaa Turkin yhteiskunnan sisällä olevia potentiaalisia liittolaisia tai ryhmittymien törmäyskohtia. Voidaan myös saada käsitys siitä, miltä tulevaisuus saattaa pian näyttää kaikkialla, ellemme onnistu pysäyttämään itsevaltiaiden nousua.
Liitteenä on Vallankumouksellisen anarkistisen toiminnan (DAF) jäsenen haastattelu. Vallankumouksellinen anarkistinen toiminta on anarkistinen organisaatio, joka on toiminut katiivisesti Turkissa kymmenen vuotta. Kirjoitus on käännettty Crimethinc.com-sivustolta.
Vielä hetki sitten Turkki oli länsimaiden lempilapsi, eurooppalaisten ja venäläisten suosima turistikohde, kotipaikka yhdelle pisimpään toimineista USA:n ulkomailla sijaitsevista tukikohdista, IMF/Maailmanpakin lainojen ykköskohdemaa ja maa, joka toimi siltana Aasian ja Euroopan välillä. Turkilla oli aikoinaan hyvä maine kaikkien silmissä USA:n sotilasjohdosta talousennusteiden laatijoihin. Positiivinen mielikuva on kuitenkin alkanut pahasti rapistua siitä lähtien kun Turkki aloitti hyökkäyksensä Pohjois-Syyriaan. Hyökkäys herätti laajalti paheksuntaa niin polittikkojen kuin kansainvälisten kansanliikkeidenkin keskuudessa.
Vaikka hyökkäys yllätti monet, Turkki on aina yhdistellyt erilaisia fasismin muotoja: armenialaisten kansanmurhan varaan rakennettu kansallisvaltio, kreikkalaisten häätäminen tai kurdiväestön kolonialistinen assimilaatio valtaväestöön. Turkkilaisten kansallinen identiteetti on lainattu ottomaanien imperiumin “kansakuntajärjestelmältä”, jonka mukaan väestö jaotellaan uskonnon perusteella, mikä on hyödyttänyt alueen muslimiväestöä. Vuodesta 1923 lähtien, seuraavat 27 vuotta, Turkin valtiota johdettiin korporatistisella yksipuoluejärjestelmällä, jota parhaiten voisi kuvata fasistiseksi. Vuodesta 1950 lähtien myös muiden poliittisten puolueiden annettiin liittyä parlamentaariseen toimintaan vuoden 1960 sotilasvallankaappaukseen asti.
Seuraavina vuosina Turkki sai vaikutteita globaalista vallankumouksellisesta vasemmistolaisesta aallosta. Tämä suhteellisen inklusiivinen jakso päättyi vuoden 1980 sotilasvallankaappaukseen ja sitä seurannut uusliberaali fasistinen järjestelmä muistutti paljolti Pinochetin Chileä. Sota kurdiliikkeitä vastaan voimistui 1990-luvun aikana samalla, kun poliittinen vakaus heikkeni koalitiohallitusten kaatuessa toinen toisensa perään. 2000-luvun alussa, kun Recep Tayyp Erdoğan astui näyttämölle, vaikutti Turkin perinteiseen politiikkaan tulleen tauko ja tilalle nousseen liberaali demokratia. Vaihe ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun autoritaarinen uusliberalismi sekoittui perinteiseen turkkilaiseen fasismiin. Viimeisimpiä turkkilaisen fasismin käänteitä kuvaa syvään juurtuneen nationalismin ja tuoreemman poliittisen islamin yhteensulautuminen, jonka ruumiillistumana presidentti Erdogan voidaan nähdä.
Päällisin puolin tämä ideologioiden yhteensulatuminen vaikuttaa yllättävältä, koska kyseiset kaksi virtausta ovat aiemmin olleet konfliktissa. Turkin valtion perusperiaatteena, kuten Mustafa Kemal Atatürk sen ilmaisi, oli sekularismi. Turkkilainen sekularismi oli tietyillä tavoilla sortava, esimerkiksi kieltäessään uskonnollisissa puvuissa esiintymisen julkisilla paikoilla, mutta se ei myöskään onnistunut olemaan kokonaisvaltainen. Turkin valtion perustamisesta lähtien, sen uskonnollisten asioiden ministeriö on yrittänyt toistuvasti säännellä ja juurruttaa sunnilaisuutta koko Turkin alueelle. Vielä merkittävämpää on se, että sunni-nationalististen militioiden ja valtion voimien fuusiot ovat saaneet aikaan ajoittaisia alaviväestöön1 kohdistuneita massamurhia: vuonna 1938 alevikurdeja vastaan Dersimissä, 1978 Maraşin ja Malatyan kaupungeissa, Çorumissa 1980 ja Sivasissa 1993.
Toisin kuin Erdoğanin tällä hetkellä kaupustelema sekoitus ottomaani-imperialismia ja fundamentalistista islamia, aikaisemmassa muodossa esiintynyt hegemoninen fasismi painotti pääasiassa turkkilaisten kansojen juuria Keski-Aasian aroille, huolimatta valtion taustalla toimineesta nationalismista ja sen hyödyksi ajoittain mobilisoidusta islamista. Kurdistanin työväenpuolueen (Partiya Karkerên Kurdistanê, PKK) alkuperäiset perustajat ja kadrot, mukaan lukien Abdullah Öcalan, ottivat ensiaskeleensa 60- ja 70-lukujen vasemmisto-opiskelijoiden liikeessä, jota vastaan sekä valtio että sen sivussa toimivat puolisotilaalliset fasistiset ryhmät hyökkäsivät aseellisesti tehden jopa joukkomurhia. Esimerkiksi vuonna 1978 Ankarassa seitsemän Turkin työväenpuolueen nuorta jäsentä murhattiin ratsiassa. Osa kyseiseen joukkomurhaan syyllistyneistä liittyi myöhemmin Operaatio Gladioon, CIA:n ja NATO:n yhteiseen kansainväliseen puolisotilaalliseen verkostoon. Operaatio Gladio oli muun muassa vastuussa 1970-luvun “jännitteen strategian” toteuttamisesta ja autonomiliikettä vastaan tehdyistä iskuista Italiassa. Toiminta jatkui vuosikymmeniä. Samat toimijat organisoivat myös iskuja PKK:n jäseniä ja heidän kurdirahoittajiaan vastaan Turkissa 1990-luvulla.
Syyskuun 12. päivän 1980 vallankaappauksen sotilasjuntta pidättää vasemmistolaisia nuoria.
Poliittisen islamin nousu
Sillä aikaa kun vasemmisto-opiskelijoiden ja valtion tukemien fasististen joukkojen väliset rauhattomuudet jatkuivat, modernin turkkilaisen poliittisen islamin perustajat järjestäytyivät kaikessa hiljaisuudessa. Yksi heistä oli Fetullah Gülen, Pocono-vuorilla Pennsylvaniassa maanpaossa ollut turkkilainen islamin uskonoppinut. Gülenin suhde AKP:hen ja Erdoğaniin on ollut vähintäänkin myrskyisä. Gülen aloitti Said Nursin oppeja seuranneessa seurakunnassa itäisessä Erzurumin kaupungissa. Hänestä tuli uskonjohtaja pienelle joukolle seuraajia Izmirissä 1960-70 -luvuilla. Said Nursi oli kiihkeä antikommunisti. Turkin valtio piti Nursia syytettynä hänen kuolemaansa, vuoteen 1960 asti, sillä hänen tulkintansa islamista yhdisteli kapitalismia ja modernismia, joita pidettiin uhkana kemalilaiselle ideologialle.
Erdoğanin tausta voidaan jäljittää kilpailevaan islamistiseen liikkeeseen nimeltä Milli Görüs (nimi “Kansallinen visio” viittaa Turkin kansakunnan ja islamin yhdistämiseen ottomaanien aikana), jonka perusti Necmettin Erbakan. Gülen ja Erbakan olivat eri mieltä strategioista. Erbakan kannatti ajatusta, että poliittinen liike voisi vallata paikkoja parlamentista ja lopulta koko hallituksen. Gülen taas tavoitteli salakavalampaa lähestymistapaa, joka yhdistäisi liike-elämän ja useiden valtion toimintojen, erityisesti sota- ja poliisivoimien sekä oikeuslaitoksen, virkojen haltuun ottamisen.
Nämä kaksi kilpailevaa poliittisen islamin haaraa nousivat merkittäviksi 1980-luvun alussa vuoden 1980 sotilasvallankaappauksen seurauksena. Vallankaappauksen lopputuloksena valta siirtyi Kenan Evrenin sotilashallitukselle, joka pidätti lähes 650 000 ihmistä, pääasiassa vasemmistolaisia vallankumouksellisia. 171 ihmistä tapettiin kidutuksissa ja kuulusteluissa ja 49 teloitettiin suoraan. Raaka repression aalto raivasi tietä poliittisen islamin nousulle, joka toimi lähinnä vastareaktiona Turkin nuorison ja järjestäytyneiden työläisten keskuudessa leviävälle vasemmistoajattelulle. Prosessia kiihdytti presidentti Turgut Özal, joka sitoi Turkin talouden kansainväliseen uusliberaaliin järjestelmään rajoittamalla julkisia investointeja, houkuttelemalla ulkomaista valuuttaa, säätämällä laajoja julkisten instituutioiden yksityistämisiä ja siirtymällä vientiin perustuvaan talouteen.
Öcalan oli paennut Turkista ennen vuoden 1980 sotilasvallankaappausta. 1980-luvulla hän alkoi Syyriasta käsin organisoida PKK:ta, järjestäen sissikoulutuksia ja esittelemällä ajatuksiaan kurdiyhteisölle Kaakkois-Turkin kylissä ja kaupungeissa.
Lopulta molemmat poliittisen islamin suuntaukset onnistuivat omissa tavoitteissaan. Gülenin “Seurakunta” soluttautui armeijaan ja oikeuslaitokseen, kun taas Erbakanin puolueesta Refah Partisi (“Hyvinvointipuolue”) tuli puolueliittoumien kautta pääministeripuolue. Erdoğan aloitti nousujohteisen poliittisen uransa Erbakanin puolueessa ja toimi Istanbulin pormestarina vuosina 1994-1998. Turkin kansallinen turvallisuusneuvosto alkoi rajoittaa Refah Partisi -puolueen toimintaa. Erdoğan joutui suorittamaan neljän kuukauden vankeusrangaistuksen siteerattuaan julkisesti erästä islamistista runoa. Näistä lähtökohdista syntyi Oikeus ja kehitys -puolue (Adalet ve Kalkınma Partisi, AKP) vuonna 2001.
AKP nousi valtaan vuonna 2002 voitettuaan vaalit ylivoimaisesti, muodostaen yksipuoluehallituksen ensimmäistä kertaa sitten Özalin 80-luvun valtakauden. Puolue onnistui valjastamaan äänestäjien turhautumisen uusliberaaliin talouspolitiikkaan vuoden 2001 talouskriisin hoidossa. Liittoutuminen Gülenin “Seurakunnan” kanssa auttoi AKP:n nopeaa valtaannousua. Tähän asti oikeusistuin tai armeija olivat vastanneet islamististen puolueiden tai hallitusten lakkauttamisesta, mutta nyt nämä poliittisen islamismin eri suuntauksia edustavat tahot onnistuivat valtaamaan useiden salaliittojen avulla jopa Turkin perinteisesti nationalistisen armeijan.
AKP:n ja Gülenin hatara liitto kuitenkin hajosi vuoden 2011 tienoilla. Välirikon syyt olivat monimutkaisia. Päällisin puolin katsottuna syynä oli AKP:n ja PKK:n rauhanneuvottelut Norjassa, sillä väliaikainen sopu oli piikki lihassa vankkumattomasti PKK:ta vastustaville gülenisteille. Välien rikkoutumista kiihdytti myös Turkin ja USA:n eriävät linjaukset Syyrian konfliktin suhteen, koska Gülen oli siirtymässä USA:n kannalle. Erdoğan ja AKP kahmivat jatkuvasti suurempia osuuksia itselleen kapitalismin ja hyvä veli -verkoston tuomista hyödyistä muodostaen yhä suuremman uhan gülenisteille. AKP:n vallan aikana yksityistämistä, eli varallisuuden siirtämistä julkiselta sektorilta yksityishenkilöille, tehtiin jopa 60 miljardin dollarin edestä, mikä on lähes kymmenkertainen määrä aikaisempiin hallintoihin verrattuna. AKP:n ja Gülenin välinen konflikti velloi viisi vuotta ja kärjistyi lopulta gülenistien tekemään vallankaappausyritykseen 15. heinäkuuta 2016.
Gülen ja Erdoğan lähentyvät toisiaan 1990-luvulla.
Epäonnistunut vallankaappaus
Vallankaappausyritys tarjosi Erdoğanille täydellisen verukkeen lujittaa valtaansa. Hän sai mahdollisuuden päästä eroon entisistä gülenistisistä liittolaisistaan, joista oli tullut uhka hänen valtakaudelleen. Hän päästi valloilleen sorron aallon, joka ulottui kaikkiin hänen vastustajiinsa, mukaan lukien kurdiliikkeeseen sekä moniiin vasemmistoryhmiin ja -aktivisteihin. Erdoğan oli aikoinaan puhunut Gülenistä kunnoittavasti opettajanaan, Hodja, mutta nyt hän siirtyi kutsumaan Güleniä nimellä “Pennsylvania” viitateen paikkaan, jossa Gülen asui maanpaossa USA:ssa. Erdoğanilla on lisäksi ollut tapana lausua kirjainlyhenne “YPG” englanniksi. Tällaiset asiat osoittavat, kuinka Erdoğan pyrkii luomaan itsestään kuvaa jonkinlaisena anti-imperialistisena puolustajana Turkin väestölle ja muslimien yhteisölle umma (“umma” tarkoittaa kuviteltua yhtenäistä muslimien yhteisöä, jota sitoo uskonto).
Vallankaappausyrityksen jälkeen julistettu valtiollinen poikkeustila antoi Erdoğanille valtuudet soveltaa poikkeuslakia. Yli 8000 jäsentä kurdijohtoisesta Kansojen demokraattisesta puolueesta (HDP) pidätettiin, yli 6000 opiskelijaa erotettiin yliopistoista mielipiteidensä takia, ja AKP:ta kritisoivia mielenosoituksia kohtaan asetettiin nollatoleranssi. Eikä millään näistä ryhmistä ollut mitään tekemistä vallankaappauksen kanssa. Erdoğanin alkuun panema repressio vetää laajudessaan, ellei myös raakudessaan, vertoja vuoden 1980 sotilasvallankaappauksen jälkeisille tapahtumille.
Epäonnistunut vallankaappaus tarjosi AKP:lle myös uudistetun “syntytarinan”, sillä puolue oli ollut ahtaalla Gezin vuoden 2013 mielenosoituksista lähtien. Toukokuun lopussa 2013 mellakkapoliisi hajotti väkivaltaisesti Gezi-puistoa puolustaneen mielenosoituksen Taksim-aukiolla Istanbulin keskustassa. Eri väestöryhmistä ja taustoista peräisin olevat mielenosoittajat eivät luovuttaneet, vaan pakottivat poliisin ulos alueelta ja rakensivat barrikadeja kaupunginosan ympärille. Kymmenen päivän ajan valtaus piti yllä poliisivapaata aluetta Istanbulin kaupungin sydämessä. Samaan aikaan sadattuhannet ihmiset, joukoissaan kilpailevia jalkapallojoukkueita sekä lukuisia vasemmistoryhmiä ja anarkisteja, osoittivat mieltään hallitusta vastaan ympäri Turkkia. Jälkeen päin asiaa tarkasteltaessa Turkin vuoden 2013 mielenosoituksia voidaan pitää viimeisimpinä kapinan purkauksina sarjassa, joka alkoi Kreikan kapinasta joulukuussa 2008 ja päättyi fasistien saadessa jalansijaa Ukrainan vallankumouksessa 2014.
Gezin kapina oli tähän asti pitkäkestoisin, laajimmalle levinnein ja osallistavin katutason kansannousu läntisessä (eli ei-kurdienemmistöisessä) Turkissa. Kapinaleirillä syntyneet yhteisölliset rakenteet tarjosivat väläyksen tulevista vallankumouksellisista sosiaalisista suhteista. Valtauksen häädön jälkeen liike säilytti momenttinsa vielä seuraavan vuoden ajan, vaikka se menettikin hieman voimaansa.
Vallankumouksellinen kauppa Gezi-puistossa—kaikki on makustonta.
Lopulta Gezin liike ei onnistunut kokoamaan itseään uudelleen poliisin saatua kadut takaisin haltuunsa. Tämä johtui osittain väsymyksestä. Sen lisäksi liikkeen spontaanisuus, ollessaan samalla sen suurimpia vahvuuksia, lopulta epäonnistui tarjoamaan selkeää tapaa tuoda osallistujat takaisin yhteen häädön jälkeen. Eri poliittiset ryhmittymät vetäytyivät takaisin ideologisiin poteroihinsa. Monet kuitenkin muistavat edelleen Gezin kapinan, vaikka vallankumousyritystä seurannut politiikan kaventuminen onkin tehnyt siitä julkisesti puhumisen hankalaksi.
Vuoden 2016 vallankaappausyrityksen jälkeen Erdoğan alkoi kuvailla aiemmin tapahtunutta Gezin kapinaa myös yhtenä epäonnistuneena vallankaappauksena. Tällä tavalla hän alkoi rakentaa tarinaa, jossa hän ja hänen hallituksensa suojelevat Turkkia erilaisilta sisäisiltä ja ulkoisilta vaaroilta, kun samaan aikaan oli mahdotonta järjestäytyä Gezin kapinan hengessä ja ajatusten pohjalta. Gülenin vallankaappausyritys 15. heinäkuuta 2016 johti “marttyyrien”, taisteluissa Gülenin armeijaa vastaan henkensä menettäneiden kansalaisten julkiseen ylistämiseen. Siltoja, puistoja, katuja ja muita julkisia tiloja nimettiin uudelleen, jotta tapahtumien muisto pysyisi kirkkaana ihmisten mielissä, luoden tunteen kansallisesta yhtenäisyydestä “ulkoisten vihollisten” edessä.
Seuraavien vuosien aikana Erdoğan kiristi otettaan politiikasta. Samaan aikaan hänestä on tullut eristyneempi ja haavoittuvampi, mikä on pakottanut hänet etsimään uusia poliittisia liittolaisia. Tällä hetkellä AKP pitää yllä hataraa liittoumaa äärinationalistisen Kansallismielisen toimintapuolueen (Milliyetçi Hareket Partisi, MHP) kanssa. Liittouma ilmentää pitkään odotettua synteesiä turkkilaisen nationalismin ja islamin välillä, joka kuuluu keskeisesti Erdoğanin valtakauden poliittiseen ideologiaan. Esimerkkinä tästä liittoumasta voidaan pitää käsimerkkiä, joita käyttävät sekä AKP, että Turkin valtuuttamat jihadistit Rojavassa. Toisella kädellä näytetään fasistisen MHP:n symbolina toimivaa harmaiden susien merkkiä, ja toisella kädellä Rabian neljää sormea – käsimerkkiä, jonka Erdoğan popularisoi yhteisymmärryksessä Egyptin Muslimiveljekunnan kanssa. Merkki symboloi AKP:lle neljää peruspilaria: yksi kansa, yksi lippu, yksi isänmaa, yksi valtio.
Erdoğanin ote vallasta oli lipsumassa juuri ennen Rojavan miehitystä. AKP:n järkytykseksi keskusta-vasemmistolainen ja nationalistinen Tasavaltalainen kansanpuolue (CHP) voitti Istanbulin pormestarivaalit kahdesti. Vaikka Erdoğan pakotti järjestämään uusintavaalit, tulos ei muuttunut, vaan CHP voitti toisella kierroksella jopa suuremalla marginaalilla. Osittain voiton varmisti tuki tiukan nationalistiselta iyi (“Hyvä”) -puolueelta ja epäsuora tuki HDP:ltä. Samaan aikaan osa AKP:hen pitkään kuuluneista jäsenistä on riitaantunut Erdoğanin kanssa ja harkitsee uuden puolueen perustamista. Kansallismielisen toimintapuolueen (MHP) riveissä on ollut saman kaltaista liikehdintää.
Erdoğania voidaan ehkä pitää alkuperäisenä vahvana miehenä, jos tarkastellaan kaikkia maailman itsevaltiaita. Bolsonaro, Duterte, Trump, Putin, Xi, Sisi ja Orban jäävät tässä toiseksi, myös Putin. Erdoğan ja muut itsevaltiaat usein ylistävät toisiaan: Orban ihailee kovaan ääneen sitä, kuinka “Turkilla on johtaja, jolla on vahva kansan hyväksyntä” ja Trump on huomauttanut, että Xi Jinpingin kaltaista elinikäistä virkaa “voisi ehkä kokeilla joskus”.
Vallankumouksellisten täytyy kaikkialla maailmassa ottaa oppia Turkin tapahtumista. Meidän pitää analysoida oikeistolaisten ryhmien liittolaisuuksia, vaikka ne näyttäisivätkin hatarilta. Meidän tulee tutkia poliittisen kokonaisuuden sisällä olevien ryhmittymien ideologioita. Tärkeimpänä kaikista, meidän pitää löytää keinoja iskeä näiden ryhmien välisiin rakoihin, jotta kokonaisrakennelmaa voidaan horjuttaa. Meidän täytyy pystyä ymmärtämään, miten nationalismi ja uskonnollinen fundamentalismi toimivat vastavuoroisesti vahvistaen toisiaan, jotta voimme heikentää niiden liittoutumista ennen kuin ne tekevät meidän organisoitumisen ja toimimisen mahdottomaksi. Toisaalta meidän pitää myös osata kommunikoida vaihtoehtoisista yhteiskunnallisista näkemyksistä juuri sille väestönosalle, joka on kaikkein altteimmassa asemassa nationalismille ja fundamentalismille.
Kurdien taistelu jatkuu
Turkin ja Syyrian kurdiliike on toistuvasti todistanut kykynsä päihittää vihollisensa uudistamalla itseään. Kurdiliikeen viimeisin toisinto poliittisena puolueena, Kansojen demokraattinen puolue (HDP), loi jonkinlaisen Länsi-Turkin vasemmistoa yhdistävän laaja-alaisen rintaman, joka ensimmäistä kertaa onnistui ylittämään perinteisten kurdialueiden rajat. Vaikkakin rajallisissa määrin, puolueen suhteellinen menestys antoi todellisen haasteen AKP:n ylivallalle. Kuitenkin kurdien vapautusliikkeen viimeisimmät saavutukset ovat tapahtuneet Syyrian sisällissodan pohjoisrintamilla Rojavassa.
Kun AKP ensimmäistä kertaa alkoi saada valtaa, osalla kurdiliikkeestä sekä liberaalilla vasemmistolla heräsi toivoa siitä, että vihdoin olisi mahdollista päästä eroon Turkin nationalistisesta perinnöstä. On ymmärrettävää, että historiallisesti sorrettu ryhmä, kuten kurdit, joilta on pitkään evätty vapaus ja perusoikeudet voimakkaan nationalistisen assimilaation takia, koki varovaista optimismia. Toiveikkuutta lisäsi saarivankilassa eristettynä olevan Abdullah Öcalanin tunnustaminen käynnistyneen rauhanprosessin yhdeksi osapuoleksi. Kaikki optimismin rippeet kuitenkin katosivat hyvin nopeasti, kun AKP arvioi HDP:n poliittiseksi uhaksi johtoasemalleen koettuaan tappion vaaleissa kesäkuussa 2015. Vastaukseksi tälle kehitykselle Erdoğan lähetti taistelijoita jihadistialueilta Pohjois-Syyriasta Turkkiin vastustamaan kurdiliikettä.
Rojavan kurdiliikkeen yhteiskunnallista vallankumousta on ylistetty useissa radikaaleissa mediossa. Kaupallisessa ja valtavirtamediassa on puitu Rojavan sotilaallista kyvykkyyttä sen verran laajasti, ettei siihen ole tarpeen nyt paneutua sen syvällisemmin. On tärkeä ymmärtää, että Turkin politiikka on tiiviisti linkittynyt Syyrian kriisiin. Rojavan vallankumous ei ainoastaan antanut uutta voimaa kurdiliikkeelle Turkissa, vaan se myös ajoi Turkin valtion tehostamaan repressiota. Turkin ja Syyrian raja-alueen toisella reunalla Turkin valtio avasi aseiden ja taistelijoiden virran Isisille. Raja-alueen toisella reunalla virkosi unelma Turkin kurdien itsehallinnosta. Ideat, jotka Rojava on herättänyt henkiin, inspiroivat edelleen vallankumouksellisia ympäri maailmaa. Parhaiten Rojavan esimerkin nostattamaa intoa kuvastaa YPG:n ja YPJ:n rinnalla taistelevat kansainväliset vapaaehtoiset ja se kaikki kansainvälinen solidaarisuus, joka on tullut esiin Turkin tekemän hyökkäyksen johdosta.
Islamistinen ideologia siirtyi Turkin armeijaan ensimmäistä kertaa gülenistien välityksellä, ja Syyrian sodassa aktiivisesti toimivien ryhmien kanssa muodotuneiden suhteiden johdosta aate on tunkeutunut Turkin asevoimiin vieläkin syvemmälle. Itsemurhapommittajat ovat kohdistaneet iskujaan erityisesti sellaisiin toimijoihin, jotka ovat yrittäneet rakentaa solidaarisuutta turkkilaisten ja kurdien välille. Ensimmäinen tämän tyyppinen pommi-isku tehtiin heinäkuussa 2015 vasemmistonuorten ryhmää vastaan Suruçin kaipungissa. Ryhmä yritti matkustaa sodan runtelemaan Kobanêen viemään leluja lapsille. Hyökkäyksessä kuoli 33 ihmistä. Turkin valtio käytti iskua tekosyynä aloittaa aikaisemmin mainittu kesän 2015 hyökkäys Turkin kurdeja vastaan. Turkin pääkaupungissa Ankarassa pommitettiin mielenosoitusta, joka vastusti sotaa kurdeja vastaan, tappaen 109 ihmistä 10. lokakuuta 2015. Molemmissa tapauksissa hyökkääjät olivat Isisin lähellä toimivia turkkilaisia ryhmiä, joista Turkin valtio on hyvinkin tietoinen ja joita se toisinaan myös ohjailee. Pommittajien kotikapungissa Adıyamanissa toimiva poliisi ja Turkin valtion tiedustelupalevelu (MIT) pitivät ryhmiä jatkuvassa tarkkailussa. Kukaan ei kuitenkaan pidättänyt heitä, vaikka he olivat myös etsintäkuulutettuja.
AKP on tehnyt pieniä myönnytyksiä kurdiväestölle, kuten aloittanut kurdin kielisen kanavan valtiontelevisiossa ja osittain löyhentänyt kurdin kielen käyttöön liittyviä rajoituksia. Nämä helpotukset eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna niihin poliittisen autonomian murusiin, jotka kurdit ovat itse luoneet itselleen. Jopa jokapäiväiseen parlamentaariseen ja kunnalliseen politiikkaan osallistumien on tullut käytännössä mahdottomaksi. Vähintäänkin tusinan verran parlamentin valtuutettuja ja kymmeniä kunnanjohtajia on vangittu. Kevään 2019 kunnallisvaaleista lähtien HDP:n puheenjohtajia on pakotettu eroamaan 15 kunnassa ja tilalle on nimitetty uusia teknokraattihallitsijoita Ankarasta käsin.
Turkkilaiset nationalistit ovat olleet hyvin nopeita huomauttamaan, jos yksikään kurdi on ollut yhteiskunnallisesti etuoikeutetussa asemassa, kuten aikanaan USA:n konservatiivit väittivät Obaman presidenttikauden tarkoittavan sitä, että Amerikka on siirtynyt rasismin jälkeiseen aikaan. Muutaman yksilön hyvinvointi ei poista sitä tosiasiaa, että kurdit kansana ovat olleet koko historiansa ajan Turkin sisäinen siirtomaa. Turkin talouden kannalta kurdit edustavat halpaa ja helposti riistettävää työvoimaa. Heitä käytetään vaarallisiin työtehtäviin, jotka eivät vaadi ammattitaitoa. Esimerkkejä tällaisista prekaarisista töistä ovat kausittaiset maataloustyöt ja rakennusalan työt, joihin palkataan työvoimaa yhdeksi päiväksi kerrallaan. Ympäristön ja kulttuurin kannalta tuhoisat kehitysprojektit, kuten jättipadot, on rakennettu itäisille kurdialueille tuottamaan energiaa ja hyödykkeitä Länsi-Turkkiin. Kurdialueiden palvelut ja sijoitukset ovat vähäisiä. Viimeisen muutaman kymmenen vuoden aikana kurdit ovat taistelleet raivokkaasti oikeuksiensa puolesta, mutta nykyään ainakin Turkissa kaikki autonomian saavutukset ovat alkaneet murentua. Samaan aikaan kurdeihin kohdistuvat rasistiset hyökkäykset ovat lisääntyneet joka puolella maata.
Pitäisi olla sanomattakin selvää, että kurdeilla ei ole mitään hegemonista uskonjärjestelmää. Jotkut ovat poliittisempia kuin toiset, jotkut ovat enemmän vasemmistoon kallellaan, uskonnollisesti jotkut ovat todella hartaita, kun taas toiset eivät. Yksi syy HDP:n vaalimenestykseen on se, että puolue on osittain luopuneet PKK:n itsenäisyysvaatimuksista ja marxilaisesta retoriikasta saavuttaakseen laajemman kurdiväestön äänet. Osa kurdeista tukee AKP:ta, mutta huolestuttavampi uhka kurdien vapautusliikkeelle on kasvava määrä ihmisiä, jotka ovat uupuneita ikuiselta tuntuvaan konfliktiin. Vaikka he eivät tukisikaan AKP:ta, he ovat väsyneitä sotaan,ja joissakin tapauksissa pettyneitä tai kyllästyneitä PKK:n tekemiin strategisiin virheisiin.
Vallankaappausyrityksen jälkeinen armeijan uudelleenrakentaminen vaikutti myös osaltaan kurdien ahdinkoon. Itse asiassa monet vallankaappausyritykseen osallistuneista korkea-arvoisista komentajista olivat olleet osallisena Turkin kurdialueiden brutaaleihin sotilasmiehityksiin ja ulkonaliikkumiskieltoihin kesän ja syksyn 2015 aikana. Toimet johtivat yli 4000 ihmisen massamurhaan ja viranomaisten osallisuus vallankaappauksyritykseen antoi Erdoğanille mahdollisuuden pestä kätensä vastuusta. Ironisesti kurdiväestöä ja vasemmistoa vastaan tehtyjä tehoiskuja johtaneet gülenistiset syyttäjät ja asianajajat joutuivat nyt saman valtion repression kohteiksi. Melkein kaikki oikeus- ja poliisilaitoksen mekanismit menivät sekasortoon epäonnistuneen vallankaappuksen johdosta, sillä ne olivat olleet gülenistien vallassa.
Gülenistien vuoteen 2015 asti hallussaan pitämät armeijan johtoasemat olivat jälleen kerran menneen ajan turkkilaisten nationalistien käsissä. Nationalistit, joista aiemmin gülenistit olivat onnistuneet pääsemään eroon AKP:n avulla, ovat vähintäänkin yhtä vihamielisiä kurdiliikettä kohtaan, kuin edeltäjänsä. On siis täysin todennäköistä, että samat nationalistit, jotka olivat juuri siirtyneet armeijan virkoihin, vaikuttivat viimeisimpään Rojavan miehtykseen.
Rojavan miehitys ja sitä seurannut sotilaallinen liikkekannallepano ovat hiljentäneet tehokkaasti kaikki valtavirtapolitiikan vastalauseet. Kaikki polittiset puolueet kurdijohtoista HDP:tä lukuun ottamatta hyväksyivät miehityksen. Yksittäiset poliitikot CHP:stä ja muut poliittiset toimijat, jotka ovat ilmaisseet vastustavana miehitystä, ovat median ja oikeuslaitoksen hyökkäysten kohteina.
Suuruudenhulluudessaan Erdoğan usein vertaa itseään jonkilaiseen uusottomaanisulttaaniin suurine alueellisine tavoitteineen. Vaikka ei olisikaan olemassa mitään pitkän tähtäimen strategiaa, Erdoğan haluaa vähintäänkin näyttää voimaansa. Pohjois-Syyrian tekeminen riippuvaiseksi Turkista tarjoaa kuitenkin Erdoğanille tietynlaisia etuja. Turkin talous ja valuutta ovat olleet jo pitkään luhistumisen partaalla, joten sotatalous sekä rakentamis- ja kehityshankkeet Pohjois-Syyriassa saattavat siirtää vääjäämätöntä romahdusta ainakin toistaiseksi.
Erdoğan tervehtii Assadia hänen saapuessa perhelomalle Bodrumiin, Turkkiin, vuonna 2008.
Samaan aikaan yli kolme miljoonaa syyrialaista ovat pakolaisina Turkissa. Turkki tarjoaa suojan ja virallisen koulutuksen tuhansille tuntemattomille jihadisteille, jotka ovat levittäytyneet sekä Turkkiin että Syyriaan. Kaikki valtavirtapuolueet ovat ääniä tavoitellessaan alkaneet harjoittaa rasismia Syyrian pakolaisia kohtaan. AKP on lisäksi vierittänyt syyn huonosta taloudesta Syyrian pakolaisten niskaan. Viimeisimpien tilastojen mukaan Turkissa vallitsee lähes 14 % työttömyys. Eri puolilta Syyriaa kotoisin olevien pakolaisten siirtäminen Rojavan alueelle ei ainoastaan syrjäyttäisi kurdiväestöä, vaan myös lisäisi rasismia syyrialaisia kohtaan Turkin läntisissä kaupungeissa kuten Istanbulissa.
Miehityksen perimmäinen syy voidaan jäljittää Turkin valtion ja autonomiastaan taistelevan kurdiväestön välille juurtuneeseen vihaan. Kurdit taistelevat autonomiansa lisäksi tunnustuksesta etnisenä ryhmänä. Neutralisoituaan PKK:n Turkin rajalta, Erdoğan on siirtänyt sodan Rojavaan, missä kurdien vapautusliike on vahvimmillaan.
Oppositiopolitiikka ja solidaarisuus Turkissa nyt
USA:n äkillinen, mutta toisaalta pitkittynyt vetäytyminen on tehnyt tilaa Venäjälle ottaa haltuunsa Syyrian tilanne. Jos Turkki edelleen haluaa osallistua päätöksentekoon, on se kiitollisuudenvelassa Venäjän imperialismille. Erdoğan on jo läytänyt itsensä tilanteesta, jossa hän yrittää sumplia sopimuksen sekä USA:n kanssa F-35 hävittäjäkoneista, että Venäjän kanssa S-400 ilmatorjuntaohjuksista. Sopimus USA:n kanssa on peruttu ja ilmatorjuntaohjukset ovat paikallaan, mutta eivät toimintakykyisiä. Ottaen huomioon, että Turkki on edelleen Nato-maa, joutuu se tasapainottelemaan jatkuvasti yhä epävarmemmissa olosuhteissa Venäjän kanssa. Juuri tapahtuva vallanvaihto Syyrian alueella ainoastaan monimutkaistaa tilannetta.
Ennen pitkää Turkin täytyy tunnustaa uudelleen Assadin hallinto Syyriassa ilman Venäjän apua sovittelussa. Toisella puolella konfliktia Rojavan viimeisen viiden vuoden aikana tekemien vallankumouksellisten saavutusten kestävyys on kiinni siitä, kuinka kurdiliike onnistuu hallinnoimaan geopoliittisesti hankalaa aluettaan ja samalla saavuttamaan kansainvälistä tukea. Tähän asti kurdien ryhmät ovat onnistuneet lukemaan jatkuvasti muuttuvia geopoliittisia voimasuhteita hyvin ja selviytyneet hyvistä ja huonoista ajoista, nousten vähitellen kansainvälisesti merkittäväksi toimijaksi. Lyhyellä aikavälillä tilanne vaikuttaa toivottomalta, mutta ehkä pitkällä tähtäimellä se ei ole niin katastrofaalinen. On kuitenkin vaikea tehdä ennustuksia sodan keskellä.
Kuinka paljon potentiaalia sisäisellä vastarinnalla on Erdoğanin suhteen? Erdoğanin presidentinkauden taustalla toimivat epätavalliset voimat yhdistettynä vallankaappauksen jälkeiseen poliittiseen, sosiaaliseen ja psykologiseen ilmapiiriin, ovat mahdollistaneet repression ylivoimaisen paineen koko Turkin alueella. Jopa viimeaikaisten Syyrian tapahtumien kutsuminen “miehitykseksi” tai “sodaksi” voi aiheuttaa ongelmia auktoriteettien kanssa. Jos sanoo vastustavansa Turkin tekemää miehitystä Rojavaan ja olevansa rauhan kannalla, voi tulla pidätetyksi. Sananvaputta ei ole ja internetiä sensuroidaan laajasti. Toimittajille satelee oikeusjuttuja eriävistä mielipiteistä. Toisaalta usein heidät saatetaan vangita ilman syytteitäkin.
Anarkistit ja radikaalit ovat onnistuneet viime aikoina samaan hieman jalansijaa Turkissa. He ovat jopa järjestäneet onnistuneita mielenosoituksia, esimerkiksi kultakaivoksiin liittyviä hankkeita vastaan. Naisliike on järjestänyt päättäväisesti joka vuosi naistenpäivän mielenosoituksia. Työväenliikkeessä on edelleen jokunen aste militanttiutta. Kuitenkin kun kyse on solidaarisuudesta kurdeja kohtaan, lentää Turkin kaikki suvaitsevaisuus suoraan ikkunasta ulos. Turkki on vastikään vapauttanut vankilasta joitakin keskiluokkaisia ja intellektuelleja ja journalisteja. Lisäksi se vaikuttaa hyväksyneen perustuslakituomioistuimen päätöksen hylätä noin tuhannen, lähinnä ei-kurditaustaisen akateemikon syytteet, jotka oli nostettu rauhanvetoomuksen allekirjoittamisen takia. Vetoomus oli tehty 2015, kun valtio hyökkäsi kurdikaupunkeihin. Nämä “armahdukset” toimivat varoituksena kaikelle potentiaaliselle vastarinnalle, Erdoğanin keskittäessä voimansa kurdien asettamaan uhkaan.
Sodan sekä Rojavaan kohdistuneiden hyökkäysten vastustamiseksi tähän mennessä on ikävä kyllä onnistuttu ainoastaan ilmaisemaan paheksuntaa, ja sekin on jo riskialtista. Mielenosoituksia tai suoraa toimintaa ei ole juurikaan näkynyt, paitsi pienessä mittakaavassa joillakin kurdialueilla ja kapinallisissa lähiöissä Länsi-Turkin kaupungeissa. Turkin valtio on lähes välittömästi tukahduttanut kaiken vastarinnan brutaalisti.
Erään tilastotutkimuksen mukaan 75 % Turkin väestöstä tukee Rojavan miehittämistä. Lopusta miehityksiä vastustavasta neljänneksestä monet tukevat kurdien kamppailuja ja jatkavat erilaisiin radikaaleihin ja vallankumouksellisiin projekteihin osallistumista. Osa turkkilaisesta vasemmistosta on liittynyt Syyrian demokraattisiin voimiin (SDF) omine taisteluyksikköineen. Kuitenkaan suurin osa sotaa vastustavista ihmisistä ei pysty toiminaan Turkin sisällä valtion voimakkaan repression takia, mikä saa aikaan vaikutelman, että suurin osa turkkilaisista tukisi sotaa ja vastustaisivat kurdien autonomiaa. HDP kehitettiin osittain tukemaan kurdiliikettä luomalla yhteisiä päämääriä Länsi-Turkin alueella elävien edistysmielisten kanssa. Kuten yllä on kuvattu, HDP on onnistunut edistämään joitakin tavoitteitaan, mutta nykytilanne osoittaa, että kurdien vapautuminen riippuu ennen kaikkea heidän omista organisoitumiskyvyistään.
Toimet Turkin valtioelimiä, kuten lähetystöjä ja valtio-omisteisia yhtiöitä, esimerkiksi Turkish Airlines -lentoyhtiötä, vastaan pitävät painetta yllä, samalla osoittaen solidaarisuutta sekä kurdeja että muita Turkin hyökkäyksen kohteena olevia radikaaleja ryhmittymiä kohtaan. Poliittinen korruptio on kasannut rahaa AKP:n jäsenille ja heidän perheilleen viimeisen viidentoista vuoden ajan. Suuri osa rahasta on saatu ulkomailta Turkin taloudellisesta epävakaudesta johtuen. AKP:n johtajien henkilökohtaisten sijoitusten tutkiminen voisi tarjota uusia kohteita solidaarisuustoimille.
USA:n imperialismin vastustamisen nimissä osa vanhasta vasemmistosta pitää kiinni anti-imperialismin ajatuksistaan, kuitenkin tukien Turkin kolonialismia ja Venäjän imperialismia. Tällainen näkemys on järjetön siitä näkökulmasta, että kurdiliike kamppailee epätoivoisesti selviämisestään yhdellä maailman poliittisesti haastavimmilla alueilla. Kurdit ovat monien imperialististen voimien tavoitteiden keskiössä ja tulleet USA:n hallinnon sekä monien muiden pettämiksi. Anarkistien tulisi osoittaa solidaarisuutta tosissaan mutta kriittisesti, ymmärtäen mistä erilaisissa liittoumissa on kysymys. Yrittäessään torjua jihadistien tekemiä massamurhia ja vältellessään Turkin tukemaa kansanmurhaa, kurdiliike on joutunut tekemään sopimuksia vihollistensa vihollisten, vihollistensa ystävien ja jopa todellisten vihollistensa kanssa. Solidaarisuus kurdiliikettä kohtaan ei tarkoita USA:n armeijan tai imperialismin tukemista, vaan kunnioitusta ihmisten vaikeita valintoja kohtaan, joita he joutuvat tekemään, kun heitä uhkaa totaalinen tuho.
Monet turkkilaiset ja kurditoverit ovat joutuneet pakenemaan Turkista, mutta ovat edelleen poliittisesti aktiivisia. On vaikea arvioida kuinka paljon poliittisia pakolaisia on lähtenyt Turkista, mutta pakolaisten pääasiallisen kohdemaan Saksan maahanmuuttotrendit voivat tarjota hyvän mittarin. Vuoden 2015 vallankaappausyrityksen jälkeen Turkin kansalaisten turvapaikkahakemukset ovat kymmenkertaistuneet Saksassa, kulminoituen vuoteen 2018, jolloin hakemuksia tehtiin lähes 11 000 kappaletta. Toisinajattelijat voivat kokea olonsa eristetyiksi tai epävarmoiksi siitä, kuinka jatkaa taistelua, jos he ovat sijoittuneet muualle kuin Saksaan tai Iso-Britanniaan, joissa turkkilaisten ja kurdien liikkeillä on pitkä historia. Anarkistien tulee olla aloitteellisia ja luoda tilaa maanpaossa oleville. Toimiessaan yhteisissä projekteissa kansainväliset tukijat oppivat enemmän kurdiliikkeen ajatuksista sekä kehityksestä, ja maanpaossa olevat löytävät uusia verkostoja sekä tapoja, joilla jatkaa taistelua. Oppiminen kurdiliikkeen tarjoamista ajatuksista liittyen demokraattiseen konfederalismiin, autonomiaan ja jineologiaan (naistiede) on tehokas solidaarisuuden muoto, joka ulottuu laajemmallekin, kuin tämän hetkinen hätäreagointi Turkin hyökkäykseen.
Taksim-aukio, Istanbul, kesäkuu 2013.
Liite Turkkilainen fasismi -tekstiin: Haastattelu: Vallankumouksellinen anarkistinen toiminta
Kesällä 2013 haastattelimme Turkkilaista ryhmää “Vallankumouksellinen anarkistinen toiminta” (Devrimci Anarşist Faaliyet, DAF) Gezin puiston mielenosoituksista. Puhuimme heidän kanssaan uudestaan vuonna 2014 Kobanên puolustuksesta sekä DAF:n ja Rojavassa siihen aikaan levinneen autonomisen kokeilun välisestä solidaarisuustoiminnasta. Näiden jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon. Turkin Rojavaan tekemän miehityksen seurauksena haastattelimme jälleen yhtä DAF:n jäsentä kuullaksemme anarkistien oloista Turkissa.
Kirjoitus on käännetty Crimethinc.Kesällä 2013 haastattelimme Turkkilaista ryhmää “Vallankumouksellinen anarkistinen toiminta” (Devrimci Anarşist Faaliyet, DAF) Gezin puiston mielenosoituksista. Puhuimme heidän kanssaan uudestaan vuonna 2014 Kobanên puolustuksesta sekä DAF:n ja Rojavassa siihen aikaan levinneen autonomisen kokeilun välisestä solidaarisuustoiminnasta. Näiden jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon. Turkin Rojavaan tekemän miehityksen seurauksena haastattelimme jälleen yhtä DAF:n jäsentä kuullaksemme anarkistien oloista Turkissa.
Kirjoitus on käännetty Crimethinc.com-sivustolta.
Mikä on ollut turkkilaisten anarkistien ja kurdiorganisaatioiden suhde historiassa?
Ensinnäkin “turkkilainen anarkisti” ei ole käyttökelpoinen termi kuvaamaan täällä asuvia ihmisiä, jotka kutsuvat itseään anarkisteiksi. Täällä päin organisaatioiden jäsenet ovat erilaisista etnisistä taustoista. Kurdit ovat taistelleet tyranneja vataan vuosikymmeniä, joten DAF:n solidaarisuus heitä kohtaan on solidaarisuutta ihmisten taistelulle vapauden puolesta.
Rojavan vallankumous ja Kobanên puolustaminen ovat nostaneet kurdien vastarinnan anarkistien agendalle kansainvälisesti. Kuitenkin DAF:n tuki liikkeelle on alkanut jo aiemmin, vuonna 2009, jolloin DAF perustettiin. Mutta kyse ei ole ainoastaan solidaarisuudesta, vaan Kurdistanissa on ollut sota käynnissä jo pitkään ja valtion poliittinen assimilointistrategia on ollut jatkuvaa. Sen takia täällä asuvan anarkistin on kehitettävä tilanteesta analyysi ja muodostettava mielipide. Kantamme on ollut selvä: me otamme valtion tyranniaa vastustavien ihmisten puolen.
Tästä näkökulmasta olemme ilmaisseet tukemme protesteissa ja osallistumalla yhteenottoihin Kurdien vapautusliikkeen rinnalla. Olemme olleet kaduilla kerta toisensa jälkeen kurdien uudenvuoden (Newroz) tapahtumissa ja massamurhien muistotilaisuuksissa, emme ainoastaan soittaaksemme tukemme, vaan koska se on velvollisuutemme olla ja toimia anarkisteina.
Olemme myös olleet osana organisoimassa aseistakieltäytyjien liikettä Turkissa. Koska armeijat aiheuttavat sodan, on kysymys aseistakieltäytymisestä relevantti myös tässä suhteessa.
cdn.crimethinc.com/assets/features/kobane/images/closeup1370.jpg
Minkälaiset olot tällä hetkellä anarkisteilla ja muilla toisinajattelejoilla on Turkissa? Minkälaista toimintaa anarkisteilla on?
Etenkin vallankaappausyritystä seuranneen oikeudenkäynnin ja valtiollisen poikkeustilan jälkeen repressio vallankumouksellisia kohtaan on voimistunut. Hallitus on käyttänyt poikkeustilaa poliittisesti vahvistaakseen asemaansa.
Tällä hetkellä on erittäin helppo joutua vankilaan. Siihen riittää vaikka jokin sosiaalisessa mediassa jettu asia. Julkaisutoiminnan rajoittaminen on edelleen suuri ongelma. Jos viranomaiset eivät pidä jostain artikkelista, on helppo kieltää koko lehti. Monet kirjailijat ja toimittajat ovat vankilassa siitä, mitä he ovat julkaiseet.
Kaikkien protestien on noudatettava poliisin toiveita ja määräyksiä, eli vastattava myös valtion toiveita ja määräyksiä. Kurdien asioihin liittyvät protestit ovat kokonaan kiellettyjä. Kukaan ei saa protestoida tai kommentoida sotaa.
Näiden olosuhteiden puitteissa me yritämme organisoida ja levittää anarkismin ajatuksia. Uutislehtemme on kielletty jo kauan aikaa sitten, koska sitä syytettiin “terroristisen propagandan levittämisestä”. Osa kirjoittajistamme ja jakelijoistamme ovat saaneet tuomioita. Osa tovereista ovat saaneet tuomion osallistumisesta protestiin. Taloutemme pääasialliset tukipilarit, kaksi kollektiivista kahvilaamme, ovat vaikeuksissa poliisirepression takia. Aseista kieltäytyvät toverit ovat myös ongelmissa.
Onko Turkissa yhtäkään Rojavan miehitystä avoimesti vastustavaa tahoa?
Viranomaiset kieltävät ja hyökkäävät mitä tahansa sotaa vastustavia protesteja vastaan.
Turkissa on yleinen asevelvollisuus. Onko olemassa asevelvollisuutta ja militarismia vastustavia liikkeitä?
Kuvailin jo aseistakieltäytyjien liikkeen poliittista perspektiiviä. DAF on yksi liikkeen (Conscientious Objection Association) perustajista. Antimilitaristinen liike on tärkeä, sillä toimimme hyvin militaristisessa valtiossa.
Olemme osallistuneet antimilitaristiseen liikeeseen koko olemassaolomme ajan. Miesten on pakko liittyä aremijaan 20 vuoden iässä. Yhdistys organisoi aseistakieltäytymiseen liittyviä kampanjoita, tekee julkaisuja, tutkii aremeijaan liittyviä epäselviä murhia ja tukee aseistakieltäytyjiä oikeusprosessin ajan.
Meidän näkökulmastamme valtion harjoittaman militaristisen väkivallan ja ihmisten vapaustaistelun välillä on perustavanlaatuinen ero. Jotkin sosialistiset organisaatiot kutsuvat itseään punaiseksi armeijaksi, mutta kurdien organisaatiot kutsuvat itseään itsepuolustusjoukoiksi mielummin kuin aremijaksi.
Mikä on kurdien tilanne tällä hetkellä Turkissa?
Se on vaikeampi kuin koskaan. On mahdotonta toimia millään tavalla. Valtion fasistinen propaganda jatkuu omissa medioissaan ja lisäksi niin sanottujen oppisitiopuolueiden suunnalta. Kurdiväestöön kohdistuva poliittinen sorto ja paine kulttuuriseen assimilaatioon on valtava.
Minkälaisia välittömiä tavoitteita uskot Erdoğanilla olevan miehityksen suhteen? Kuinka uskot hänen tavoittelevan niitä?
Kun puhutaan Lähi-Idän alueesta, on vaikeaa ymmärtää tai ennustaa startegioita. Turkki ryhtyi miehitykseen vastoin USA:n ja muiden läntisten liittolaisten toiveita, ja on vaikea ymmärtää tätä startegiaa. Toisaalta on selvää, että USA ei ole Rojavan liittolainen. Tämä Lähi-Idän poliitiikan todellisuus.
Käytännössä katsoen valtio hyödyntää sotaa saavuttaakseen omia sisäisiä poliittisia tavoitteitaan, joten se on osa heidän startegiaansa. Erdoğanin ja hänen hallituksensa julistama valtion poikkeustila vaaransi heidän poliittista valtaansa. Vaalit ovat ainoa asia, joka oikeuttaa heidän valtansa, joten he yrittävät kasvattaa nationalistisia ja militaristisia ajatuksia pitääkseen kiinni legimiteetistään.com-sivustolta.
Mikä on ollut turkkilaisten anarkistien ja kurdiorganisaatioiden suhde historiassa?
Ensinnäkin “turkkilainen anarkisti” ei ole käyttökelpoinen termi kuvaamaan täällä asuvia ihmisiä, jotka kutsuvat itseään anarkisteiksi. Täällä päin organisaatioiden jäsenet ovat erilaisista etnisistä taustoista. Kurdit ovat taistelleet tyranneja vataan vuosikymmeniä, joten DAF:n solidaarisuus heitä kohtaan on solidaarisuutta ihmisten taistelulle vapauden puolesta.
Rojavan vallankumous ja Kobanên puolustaminen ovat nostaneet kurdien vastarinnan anarkistien agendalle kansainvälisesti. Kuitenkin DAF:n tuki liikkeelle on alkanut jo aiemmin, vuonna 2009, jolloin DAF perustettiin. Mutta kyse ei ole ainoastaan solidaarisuudesta, vaan Kurdistanissa on ollut sota käynnissä jo pitkään ja valtion poliittinen assimilointistrategia on ollut jatkuvaa. Sen takia täällä asuvan anarkistin on kehitettävä tilanteesta analyysi ja muodostettava mielipide. Kantamme on ollut selvä: me otamme valtion tyranniaa vastustavien ihmisten puolen.
Tästä näkökulmasta olemme ilmaisseet tukemme protesteissa ja osallistumalla yhteenottoihin Kurdien vapautusliikkeen rinnalla. Olemme olleet kaduilla kerta toisensa jälkeen kurdien uudenvuoden (Newroz) tapahtumissa ja massamurhien muistotilaisuuksissa, emme ainoastaan soittaaksemme tukemme, vaan koska se on velvollisuutemme olla ja toimia anarkisteina.
Olemme myös olleet osana organisoimassa aseistakieltäytyjien liikettä Turkissa. Koska armeijat aiheuttavat sodan, on kysymys aseistakieltäytymisestä relevantti myös tässä suhteessa.
Minkälaiset olot tällä hetkellä anarkisteilla ja muilla toisinajattelejoilla on Turkissa? Minkälaista toimintaa anarkisteilla on?
Etenkin vallankaappausyritystä seuranneen oikeudenkäynnin ja valtiollisen poikkeustilan jälkeen repressio vallankumouksellisia kohtaan on voimistunut. Hallitus on käyttänyt poikkeustilaa poliittisesti vahvistaakseen asemaansa.
Tällä hetkellä on erittäin helppo joutua vankilaan. Siihen riittää vaikka jokin sosiaalisessa mediassa jettu asia. Julkaisutoiminnan rajoittaminen on edelleen suuri ongelma. Jos viranomaiset eivät pidä jostain artikkelista, on helppo kieltää koko lehti. Monet kirjailijat ja toimittajat ovat vankilassa siitä, mitä he ovat julkaiseet.
Kaikkien protestien on noudatettava poliisin toiveita ja määräyksiä, eli vastattava myös valtion toiveita ja määräyksiä. Kurdien asioihin liittyvät protestit ovat kokonaan kiellettyjä. Kukaan ei saa protestoida tai kommentoida sotaa.
Näiden olosuhteiden puitteissa me yritämme organisoida ja levittää anarkismin ajatuksia. Uutislehtemme on kielletty jo kauan aikaa sitten, koska sitä syytettiin “terroristisen propagandan levittämisestä”. Osa kirjoittajistamme ja jakelijoistamme ovat saaneet tuomioita. Osa tovereista ovat saaneet tuomion osallistumisesta protestiin. Taloutemme pääasialliset tukipilarit, kaksi kollektiivista kahvilaamme, ovat vaikeuksissa poliisirepression takia. Aseista kieltäytyvät toverit ovat myös ongelmissa.
Onko Turkissa yhtäkään Rojavan miehitystä avoimesti vastustavaa tahoa?
Viranomaiset kieltävät ja hyökkäävät mitä tahansa sotaa vastustavia protesteja vastaan.
Turkissa on yleinen asevelvollisuus. Onko olemassa asevelvollisuutta ja militarismia vastustavia liikkeitä?
Kuvailin jo aseistakieltäytyjien liikkeen poliittista perspektiiviä. DAF on yksi liikkeen (Conscientious Objection Association) perustajista. Antimilitaristinen liike on tärkeä, sillä toimimme hyvin militaristisessa valtiossa.
Olemme osallistuneet antimilitaristiseen liikeeseen koko olemassaolomme ajan. Miesten on pakko liittyä aremijaan 20 vuoden iässä. Yhdistys organisoi aseistakieltäytymiseen liittyviä kampanjoita, tekee julkaisuja, tutkii aremeijaan liittyviä epäselviä murhia ja tukee aseistakieltäytyjiä oikeusprosessin ajan.
Meidän näkökulmastamme valtion harjoittaman militaristisen väkivallan ja ihmisten vapaustaistelun välillä on perustavanlaatuinen ero. Jotkin sosialistiset organisaatiot kutsuvat itseään punaiseksi armeijaksi, mutta kurdien organisaatiot kutsuvat itseään itsepuolustusjoukoiksi mielummin kuin aremijaksi.
Mikä on kurdien tilanne tällä hetkellä Turkissa?
Se on vaikeampi kuin koskaan. On mahdotonta toimia millään tavalla. Valtion fasistinen propaganda jatkuu omissa medioissaan ja lisäksi niin sanottujen oppisitiopuolueiden suunnalta. Kurdiväestöön kohdistuva poliittinen sorto ja paine kulttuuriseen assimilaatioon on valtava.
Minkälaisia välittömiä tavoitteita uskot Erdoğanilla olevan miehityksen suhteen? Kuinka uskot hänen tavoittelevan niitä?
Kun puhutaan Lähi-Idän alueesta, on vaikeaa ymmärtää tai ennustaa startegioita. Turkki ryhtyi miehitykseen vastoin USA:n ja muiden läntisten liittolaisten toiveita, ja on vaikea ymmärtää tätä startegiaa. Toisaalta on selvää, että USA ei ole Rojavan liittolainen. Tämä Lähi-Idän poliitiikan todellisuus.
Käytännössä katsoen valtio hyödyntää sotaa saavuttaakseen omia sisäisiä poliittisia tavoitteitaan, joten se on osa heidän startegiaansa. Erdoğanin ja hänen hallituksensa julistama valtion poikkeustila vaaransi heidän poliittista valtaansa. Vaalit ovat ainoa asia, joka oikeuttaa heidän valtansa, joten he yrittävät kasvattaa nationalistisia ja militaristisia ajatuksia pitääkseen kiinni legimiteetistään.
cdn.crimethinc.com/assets/articles/2019/11/12/13.jpg
-
Aleviitit ovat yksi shiialaisen islamin suuntaus. Heidät on yhdistetty vasemmistolaiseen vallankumoukselliseen traditioon Turkissa. Vaikka monet heistä ovat tunnustuksellisia muslimeja, on yhteisön seremonioissa (cem) tapahtuva rituaalinen laulaminen ja pyörivä kollektiivinen tanssi (semah) heille tärkeämpää kuin moskeijoissa rukoileminen. Aleviitit ovat olleet vainottuja Ottomaani-imperiumin ajoista lähtien. ↩